Minulla on sellainen pieni ongelma, että hurahdan kesäkukkiin.
Joka vuosi uudelleen. Puutarhalle lähtiessä järjen ääni istuu tukevasti olkapäällä,
mutta kun astun ensimmäiseen kasvihuoneeseen se vaan häviää.
Jonnekin, ties minne. Enkä sitä edes kaipaa ; )
Täällä meidän kotikunnassa on vieläpä aivan ihana puutarha, hiekkatien päässä.
Kahdeksan kasvihuonetta (muistaakseni) täynnä kesäkukkia, yrttejä ja pieniä havuja.
Yrittäjäpariskunta asuu samassa pihapiirissä, joten ehkä siksikin tunnelma on niin kodikas.
Muutama päivä sitten kävimme puutarhalla ihan koko perheen voimiin.
Lapsetkin tulivat mielellään mukaan, kun tiesivät, että voivat leikkiä isoilla polkutraktoreilla
puutarhan pihamaalla sillä aikaa kun me Markon kanssa kierreltiin kasvihuoneissa.
Ihan vaan katseltiin tarjontaa ja ostettiin muutamia yrtintaimia.
Tarkoitus oli tulla sitten parin päivän kuluttua uudelleen - kunhan ensin olisin
vähän laskeskellut paljonko niitä kesäkukkia oikein tarvitaan.
Mutta eihän sitä voinut odottaa, paria päivää ainakaan.
Ne kukathan voi sieltä puutarhalta loppua, ainakin ne mitä ihan välttämättä halusin.
Joten jollain verukkeella lähdin samana iltana uudelleen kukkataivaaseen,
ja ihan yksinkin vielä. Näin maksimoin sen mahdollisuuden, että voin hurahtaa
ihan vapaasti. Markon ollessa mukana olisi ollut pieni vaara, että järki olisi ollut käytössä ; )
Istutussouvi on vielä kesken, mutta eiköhän sekin homma huomenna valmistu.
Sopivasti kesälomakauden alkuun. Silvalla olikin tänään viimeinen eskaripäivä ja
isommilla lapsilla huomenna vielä kevätkirkko ja todistusten jako.
Sitten se onkin vaan yöttömiä öitä, aurinkoisia aamuja, hiekkaleikkejä,
vesipyssyjä, pyöräretkiä, jäätelöä ja sopivasti nahistelua sisarusten kesken : )
Sitä kaikkea odotellessa,
Päivi
